Pirjo Honkasalon uusinta elokuvaa hehkutettiin ennalta erityisesti vahvojen näyttelijöiden osalta. Elokuvasta kirjoitetut arvostelut ovat ristiriitaisia ja mm. tekotaiteellisuutta tai paatoksellisuutta moittivia, mutta kaikissa toistuu sama saaristomaisemien ylistys. Orenda pursuaakin saariston valoisaa kauneutta, joka jo sinällään riittäisi katsomisen motiiviksi.
Elämää nähnyt pappi, entinen kontra-altto Natalia (Pirkko Saisio) ja miehensä menettänyt mezzosopraano Nora (Alma Pöysti) kohtaavat alussa toisensa passiivisaggressiivisina elämäänsä pettyneinä teeskentelijöinä. Molempia kalvaa syyllisyys ja pelko omasta kelpaamattomuudesta. Vähitellen naisten välinen jännitteisyys selittyy, vaikkakin elokuvan hähmäinen ja maagisen realismin sävyttämä kuvaus jättää paljon kysymyksiä avoimeksi. Symbolinen unimaailma ei ajatusten tasolla ihan aukea, mutta tunnetasolla koin sillä haettavan hahmojen hyväksynnän kaipuuta.
Orenda ottaa monella tapaa rohkeasti kantaa vähemmistöjen oikeuteen olla sellaisia kuin ovat, ja asettaa kyseenalaiseksi patriarkaalisen yhteiskunnan normeja.
Hetkittäin dialogi on kaurismäkiläisen jäykkää. Jäin ihailemaan naisten uurteisten kasvojen kauneutta ja shamanistisissa leikeissään juoksentelevan haltiamaisen pojan sadunomaisuutta. Loppua kohti tunnelma tiivistyi, kun Natalian ja Noran lempeys toisen kärsimystä kohtaan valtasi alaa. Tätä katsoessa pitää oikein ajatella!
Esittelyn kirjoittaja: Reetta Parvikko
Ohjaus: Pirjo Honkasalo, 118 min, K7
